Tämä projektiloki alkaa vuodesta 2003 ja päivittyy hiljalleen nykyaikaan, kyseessä kun on tyypillinen never-ending -projekti josta ei tule kerralla valmista. Ensin siis hieman taustahistoriaa siitä, millaisten juonenkäänteiden kautta olen päätynyt otsikon mukaiseen autoon. Eli tähän asti tapahtunut:
Kun tilat, aika ja kenties aina rahatkaan eivät riitä erillisen harrasteautoprojektin ylläpitoon päädytään usein "yhden auton loukkuun", jossa jokapäiväinen käyttöauto saa toimia päivätyönsä ohella myös omistajansa rakenteluvietin vastaanottavana osapuolena. Näin myös omassa tapauksessani. Siispä:
Hei, olen Juha ja sairastan renaultismia. Renaultismi (siis automaisessa, ei nestemäisessä esiintymismuodossaan) on sairaus, joka on kulkenut suvussamme jo vuosikymmeniä. Itsellänikin on jo ei-aivan-eläkeiästä huolimatta menossa viides Renault, muita merkkejä ei ole tullut omistettua eikä juuri ajettuakaan. Ensimmäisenä autona oli Renault 12, monen parjaama mutta uskomattoman sympaattinen ja lähes pomminkestävä malli josta on jäänyt mekaanisesti erittäin luotettavat muistot. Myytäessä kilometrejä oli jo n. 400 tkm ja vieläkin mentiin lujaa. Seuraavaksi palvelukseen ajautui toinen hyljeksitty malli, Renault 9. Sitä jo hieman rakenneltiinkin: Pyörät vaihtuivat leveisiin 14" peltivanteisiin matalaprofiilirenkailla (siihen aikaan katu-uskottavalla 60-profiililla), rälläkkä teki tuttavuutta etujousien kanssa, korin alaosa maalattiin eräästä toisesta (turbo-)Ysistä saadun inspiraation mukaisesti tummemmalla sävyllä, ja perinteiseen teinityyliin takavaloista piti vilkut ja peruutusvalot tummentaa tyylikkäästi tummennusspräyllä.
Valitettavasti eräänä kevätsohjoisena päivänä huomasin Leevin ja kumppaneidensa laulujen sanojen pitävän aika lailla paikkansa: Vastaantulijoiden kaistalla on aika v..tumaista luistella, ja niinpä Ysin perä hieman ohjausvirheestä vääntyi.
Onneksi kaikki orgaaniset osapuolet säilyivät fyysisesti intakteina. Tämän jälkeen täytyikin etsiä uusia harrastuskohteita.
Niistä ensimmäinen, eli autohistoriassani kolmas Renault, löytyi vanhemmilta. Perheeseen uutena hankittu Renault 9 TC vm. 1983 pääsi toimenpidelistalle:
Joitakin muutoksia: vääntävämpi 1,4-litrainen moottori elektronisella sytytyksellä GTL-mallista, viisivaihteinen vaihteisto R19:stä, Boge Turbo -kaasuiskunvaimentimet, 35 mm madaltavat turbomallin tuning-etujouset, vihreät sävylasit, sisustuksen beigejen muoviosien maalaaminen mustaksi vinyylisprayllä, verhoilu GTL-mallista, mustat tippalistat Turbo-mallista, etusumuvalot ja niiden kotelot GTS-mallista, puskurien kromilistat GTL-mallista ja pisteeksi iin päälle alkuperäiset Clio Cup -rataversion 7x15"-peltivanteet 195/50R15 renkailla.
Kyseinen herkku meni kuitenkin kaupaksi Ranskalaisessa Visiitissä, joten seuraavaksi työn alle otettiin hieman uudempi, muttei yhtään sen eksoottisempi Renault 19 GTS vuosimallia 1990:
Tällä kertaa yritin siloitella ulkonäköä poistamalla takaluukusta mallimerkinnät sekä maalaamalla ulkopeilit ja ovenkahvat korinvärisiksi, lisäksi oranssiset sivuvilkut vaihtuivat valkoisiin. Etupuskuri vaihtui alkuperäisillä keltaisilla sumareilla varustettuun versioon. Iskarit vaihdoin Sachsin kaasupaineisiin Advantage-malleihin ja etupäähän tuli Cobran 60mm madallusjouset, takapäätä laskin vastaavasti. Pyöriin uhrasin sitten vähän enemmän: vanteiksi tuli 7x17" Mille Miglia Evo 5:t ja renkaiksi 205/40R17.
Lähemmässä tarkastelussa R19 kuitenkin osoittautui pohjastaan jo turhan ruskettuneeksi, joten päätin olla kaatamatta kyseiseen kaivoon enempää tuohta ja renkaiden myynnin jälkeen auto siirtyi äidilleni "kauppakassiksi". Siinä toimessa se on yhä nytkin vuosien päästä, ei enää ulkonäöltään koreana mutta sydämeltään vahvana.
Rautaoksidiin kyllästyneenä päätin vuonna 2003, että nyt on saatava alle hieman tuoreempi laite, jota ei heti tarvitse alkaa hitsaamaan. Kiertelin paikallisia autokauppoja tutkaillen kiinnostuneena mm. usempia kenkää saaneita, jotkin jo kertaalleen ylimaalattuja Mégane Coupeita. Budjetti olisi mahdollistanut vain tällaisen raadon hankinnan, joten tuoreuttaan kiiltävän maalin alta parin vuoden päästä esiin tunkeva ruoste ei houkutellut. Paikallisessa merkkiliikkeessä sitten silmään sattui varsinainen outolintu Suomessa: Renault Twingo vm. 2000, silloin kolmivuotias ja ajettu karvan alle 40 000 km, hintaa huomattavasti alle raato-Meganeiden ja selvästikin kolaroimaton yksilö kyseessä. OK, tehoa "hurjat" 58 hv eikä ilmastointia (siksi varmaan olikin tarjoushintaan tyrkyllä) mutta ainakaan ruostehommia ei pitäisi olla kovin pikaisesti tiedossa. Koeajo paljasti kyseessä olevan ehjän ja siistin yksilön, jossa ei paria kyljen pikku pysäköintikolhua lukuun ottamatta löytynyt huomautettavaa. Kun jo "reilusti alennetun" pyyntihinnan hintaa saatiin hilatuksi vielä hieman alemmas niin kyseinen yksilö siirtyi omistukseeni kauniin kesäisenä päivänä vuonna 2003.
Seuraavassa otsikon kohde kuvattuna vain hieman hankinnan jälkeen, alkuperäisessä asussaan lukuun ottamatta jo vaihtuneita valkoisia sivuvilkkuja. Radiossakaan ei enää (tai vaihtoehtoisesti vielä...) soi kalkkisten kanava, vaikka kuvauspaikka siihen suuntaan viittaisikin :
Kaiken tämän jaarituksen jälkeen, seuraavassa viestissä luvassa ensimmäiset muutokset kohti ulkoisesti omaa silmää miellyttävämpää olomuotoa.
Kun tilat, aika ja kenties aina rahatkaan eivät riitä erillisen harrasteautoprojektin ylläpitoon päädytään usein "yhden auton loukkuun", jossa jokapäiväinen käyttöauto saa toimia päivätyönsä ohella myös omistajansa rakenteluvietin vastaanottavana osapuolena. Näin myös omassa tapauksessani. Siispä:
Hei, olen Juha ja sairastan renaultismia. Renaultismi (siis automaisessa, ei nestemäisessä esiintymismuodossaan) on sairaus, joka on kulkenut suvussamme jo vuosikymmeniä. Itsellänikin on jo ei-aivan-eläkeiästä huolimatta menossa viides Renault, muita merkkejä ei ole tullut omistettua eikä juuri ajettuakaan. Ensimmäisenä autona oli Renault 12, monen parjaama mutta uskomattoman sympaattinen ja lähes pomminkestävä malli josta on jäänyt mekaanisesti erittäin luotettavat muistot. Myytäessä kilometrejä oli jo n. 400 tkm ja vieläkin mentiin lujaa. Seuraavaksi palvelukseen ajautui toinen hyljeksitty malli, Renault 9. Sitä jo hieman rakenneltiinkin: Pyörät vaihtuivat leveisiin 14" peltivanteisiin matalaprofiilirenkailla (siihen aikaan katu-uskottavalla 60-profiililla), rälläkkä teki tuttavuutta etujousien kanssa, korin alaosa maalattiin eräästä toisesta (turbo-)Ysistä saadun inspiraation mukaisesti tummemmalla sävyllä, ja perinteiseen teinityyliin takavaloista piti vilkut ja peruutusvalot tummentaa tyylikkäästi tummennusspräyllä.
Valitettavasti eräänä kevätsohjoisena päivänä huomasin Leevin ja kumppaneidensa laulujen sanojen pitävän aika lailla paikkansa: Vastaantulijoiden kaistalla on aika v..tumaista luistella, ja niinpä Ysin perä hieman ohjausvirheestä vääntyi.
Onneksi kaikki orgaaniset osapuolet säilyivät fyysisesti intakteina. Tämän jälkeen täytyikin etsiä uusia harrastuskohteita.Niistä ensimmäinen, eli autohistoriassani kolmas Renault, löytyi vanhemmilta. Perheeseen uutena hankittu Renault 9 TC vm. 1983 pääsi toimenpidelistalle:
Joitakin muutoksia: vääntävämpi 1,4-litrainen moottori elektronisella sytytyksellä GTL-mallista, viisivaihteinen vaihteisto R19:stä, Boge Turbo -kaasuiskunvaimentimet, 35 mm madaltavat turbomallin tuning-etujouset, vihreät sävylasit, sisustuksen beigejen muoviosien maalaaminen mustaksi vinyylisprayllä, verhoilu GTL-mallista, mustat tippalistat Turbo-mallista, etusumuvalot ja niiden kotelot GTS-mallista, puskurien kromilistat GTL-mallista ja pisteeksi iin päälle alkuperäiset Clio Cup -rataversion 7x15"-peltivanteet 195/50R15 renkailla.
Kyseinen herkku meni kuitenkin kaupaksi Ranskalaisessa Visiitissä, joten seuraavaksi työn alle otettiin hieman uudempi, muttei yhtään sen eksoottisempi Renault 19 GTS vuosimallia 1990:
Tällä kertaa yritin siloitella ulkonäköä poistamalla takaluukusta mallimerkinnät sekä maalaamalla ulkopeilit ja ovenkahvat korinvärisiksi, lisäksi oranssiset sivuvilkut vaihtuivat valkoisiin. Etupuskuri vaihtui alkuperäisillä keltaisilla sumareilla varustettuun versioon. Iskarit vaihdoin Sachsin kaasupaineisiin Advantage-malleihin ja etupäähän tuli Cobran 60mm madallusjouset, takapäätä laskin vastaavasti. Pyöriin uhrasin sitten vähän enemmän: vanteiksi tuli 7x17" Mille Miglia Evo 5:t ja renkaiksi 205/40R17.
Lähemmässä tarkastelussa R19 kuitenkin osoittautui pohjastaan jo turhan ruskettuneeksi, joten päätin olla kaatamatta kyseiseen kaivoon enempää tuohta ja renkaiden myynnin jälkeen auto siirtyi äidilleni "kauppakassiksi". Siinä toimessa se on yhä nytkin vuosien päästä, ei enää ulkonäöltään koreana mutta sydämeltään vahvana.
Rautaoksidiin kyllästyneenä päätin vuonna 2003, että nyt on saatava alle hieman tuoreempi laite, jota ei heti tarvitse alkaa hitsaamaan. Kiertelin paikallisia autokauppoja tutkaillen kiinnostuneena mm. usempia kenkää saaneita, jotkin jo kertaalleen ylimaalattuja Mégane Coupeita. Budjetti olisi mahdollistanut vain tällaisen raadon hankinnan, joten tuoreuttaan kiiltävän maalin alta parin vuoden päästä esiin tunkeva ruoste ei houkutellut. Paikallisessa merkkiliikkeessä sitten silmään sattui varsinainen outolintu Suomessa: Renault Twingo vm. 2000, silloin kolmivuotias ja ajettu karvan alle 40 000 km, hintaa huomattavasti alle raato-Meganeiden ja selvästikin kolaroimaton yksilö kyseessä. OK, tehoa "hurjat" 58 hv eikä ilmastointia (siksi varmaan olikin tarjoushintaan tyrkyllä) mutta ainakaan ruostehommia ei pitäisi olla kovin pikaisesti tiedossa. Koeajo paljasti kyseessä olevan ehjän ja siistin yksilön, jossa ei paria kyljen pikku pysäköintikolhua lukuun ottamatta löytynyt huomautettavaa. Kun jo "reilusti alennetun" pyyntihinnan hintaa saatiin hilatuksi vielä hieman alemmas niin kyseinen yksilö siirtyi omistukseeni kauniin kesäisenä päivänä vuonna 2003.
Seuraavassa otsikon kohde kuvattuna vain hieman hankinnan jälkeen, alkuperäisessä asussaan lukuun ottamatta jo vaihtuneita valkoisia sivuvilkkuja. Radiossakaan ei enää (tai vaihtoehtoisesti vielä...) soi kalkkisten kanava, vaikka kuvauspaikka siihen suuntaan viittaisikin :
Kaiken tämän jaarituksen jälkeen, seuraavassa viestissä luvassa ensimmäiset muutokset kohti ulkoisesti omaa silmää miellyttävämpää olomuotoa.
