Aloitetaanpa tässä uusi harrasteautoprojektiketju, näin ensimmäisessä viestissä kerron matkakertomuksen muodossa aihion ostosta Saksasta.
Toistaiseksi pidän auton merkin ja mallin salaisuutena, sen verran voin kuitenkin paljastaa että tällä kertaa rekisteriotteessa merkkinä ei ole Renault! Toivottavasti merkkiuskollinen yleisö ei pane liikaa pahakseen??? ???
EDIT 1.2.2010: Aika paljastaa salaisuus...
------------------------------------------------------------------------
Aikoinaan suomalaiset kävivät hamstraamassa voita Ruotsista, sitten tuli viinaralli Virosta. Nykyisin jokaisen (iältään) aikuisen suomalaismiehen lähes kansalaisvelvollisuuksiin kuuluu käydä hakemassa itselleen Saksasta jokin Fritzin autobahnalla loppuunpolkema autonromu. Näiden osto-oikeudesta on sitten mukavaa vääntää pientä veljellistä kisaa venäläisten ja polakkien kanssa, nämä kun taitavat olla suomalaisten ohella suunnilleen ainoita, joille nämä saksalaisten itsensä hylkimät "Saksa-helmet" kelpaavat. No, päätin synkimmän talven ratoksi itsekin käväistä Saksanmaalla hankkimassa itselleni myöhästyneen joululahjan.
Sopivan kohteen hakemisen aloitin uudenvuoden 2010 tienoilla tietenkin netistä; Mobile.de, eBay & Co. kuluivat melkein puhki illasta toiseen jatkuneen pläräämisen tuloksena. Mobilesta löytyi mielenkiintoinen ehdokas, mutta hintapyyntö oli eemmän kuin hieman optimistinen auton kuntoon nähden. Jatkoin etsimistä, kunnes sama Mobilen kohde ilmestyikin huudettavaksi eBayhin lähtöhintaan 1€. Jo aiemmin Mobilessa olleessa ilmoituksessa oli mainittu hinnan olevan neuvotteluasia, ja sittemmin edelleen Mobilessakin näkyneeseen ilmoitukseenkin oli hintapyyntöä hieman pudotettu. Edelleen se oli kuitenkin hieman turhan jyrkkä. Koetin arvioida tuontikuluja Suomeen ja vastaavan (ei ajo-)kuntoisten projektien yleistä hintatasoa, minkä jälkeen päätin paljonko olisin valmis autosta tarjoamaan.
Kohde ei siis ollut ajokuntoinen vaan seissyt ajamattomana vuodesta 2000. Ajokuntoisten yksilöiden hintataso ei kukkaroani miellyttänyt, ja vanhan autonostoviisauden mukaanhan kannattaa ostaa vain joko aivan helmi ( =sikakallis) yksilö, tai sitten täyttä entisöintiä vaativa mutta osiltaan täydellinen "basket case". Ajokuntoisiksi mainostetut ja katsastetut "vain pientä laittoa" -yksilöt kun ovat hinnaltaan kuitenkin lähempänä todellisia helmiä, mutta näennäisen ajokuntoisuuden ja katsastusleiman takana saattaa kuitenkin piillä käytännössä täyttä kunnostusta vaativa pommi. Siispä laihakukkaroisen on taloudellisesti turvallisempaa ostaa jo valmiiksi edullinen auto, jonka tietää kunnoltaan rehelliseksi pommiksi kuin sellainen huomattavasti kalliimpi yksilö, joka paljastuu pommiksi vasta äskettäin päälle suihkitun maalipinnan alkaessa pahaenteisesti kuplia ensimmäisen talven jäljiltä...
Tehtyäni tämän strategian itselleni selväksi, oli aika lähettää myyjälle pari tunnustelevaa sähköpostiviestiä auton tarkemmasta kunnosta ja historiasta. Tyydyttävien vastausten jälkeen uskaltauduin vain lievästi vapisevin sormin jättämään eBayhin korkeimman tarjouksen, jonka olisin valmis autosta köyhtymään. Muutaman päivän jatkuneen piinan jälkeen huutoaika loppui, ja saatoin vain todeta ostaneeni Saksasta auton!!!
Huudothan ovat eBayssä laillisesti sitovia eli jos voitat huudon, kohde on periaatteessa ostettava. En kuitenkaan aikonut ostaa sikaa säkissä, joten ostostahan piti sitten arvioimaan paikan päälle. Toki täysin korrektisti meneteltäessä auto olisi luonnollisesti käytävä katsomassa ennen tarjouksen jättämistä, mutta ihan jokaista eBay-kohdeta eiviitsi lentää Saksaan asti katsomaan, etenkin kun huudon voittamisesta ei ole mitään takeita.
Välittömästi huudon voittamisen jälkeen aloin tutkia matkustusyhteyksiä Braunschweigiin, jonka lähistöllä auto sijaitsi. Työkiireiden takia viikolla ei ollut mahdollisuutta lomailla, joten (ostos)reissu olisi ajoitettava viikonlopuksi. Tämä puolestaan edellytti matkustusmuodoksi lentokonetta. Metsästettyäni halpalentoyhtiöiltä edullisia lentoja totesin, että kyllähän Suomesta Saksaan ja takaisin pääsee lentämään muutamalla kympillä, mutta silloin saakin sitten varata aikaa/rahaa ylimääräisiin hotelliyöpymisiin tai vaihtoehtoisesti puolen vuorokauden notkumiseen jossain latvialaisella lentoasemalla koneenvaihtoa odotellessa.
Niinpä päätin lakata pelleilemästä ja keskityin Finnairin reittilentoihin. Hannover olisi ollut Braunschweigia lähin kenttä, mutta esim. eBookersilla viikonloppuaikataululla hinta oli melkoisen runsassuolainen. Vaihtamalla kohdekentäksi Hampuri hinta laskeutukin sitten varsin kukkaroystävällisiin sfääreihin. Junayhteys Braunschweigiin sen sijaan kallistui hieman matkan kasvaessa, mutta silti oltiin vielä huomattavasti Hannoverin lentokenttää halvemmassa hintatasossa. Näillä spekseillä tiedustelin myyjältä sopisiko hänelle, että tulen katsomaan autoa sunnuntaina 17.1. Hänelle sopi, joten varasin ja maksoin netissä eBookersilta lentoliput Helsinki-Vandaalin lentokentältä Hampuriin ja takaisin. Lähtö Helsingistä lauantai-aamulla 16.1. klo 11.15, ja paluu Helsinkiin sunnuntai-illalla 17.1. klo 22.05. Ajallisesti varsin kompakti paketti siis. Lisämaustetta asiaan toi sen, etten ollut koskaan aiemmin matkustanut Saksassa mutta hei, ei kai se kovin paljon vaikeampaa voi olla kuin Suomessa? 
Lauantai-aamuna isäni kyyditsi minut lentokentälle, ja edellisiltana netissä tekemäni lähtöselvityksen ansiosta ei tarvinnut kuin kävellä turvatarkastuksen läpi suoraan lähtöportille. Tällä hetkellä surullisen kuuluisan matkalaukkujen käsittelykiistan takia päätin matkustaa kevyesti ilman ruumaan menevää matkalaukkua, eli matkaan lähti vain reppu ja reissumies.
Terminaalin 2 portilla odotti Finskin "reitti-Cessna", eli lutuisen pieni Airbus A319:
Oli muuten melko uusi kone, hyvä kun olivat ehtineet suojamuovit poistaa penkeistä tehtaan jäljiltä! Puolityhjä aamufinski kosketti Hampurin kentän pintaa tunnin ja kolmen vartin lennon päätteeksi, ja kone rullaili terminaaliin. Keli Hampurissa oli varsin kotoinen, kolmisen astetta pakkasta ja runsaasti lunta eli normaalin ankea tammikuinen talvisää Saksassakin.
Junaliputkin olin ostanut ja tulostanut netistä jo kotona edellisenä iltana. Matka koostuisi ensin n. 25 minuutin metromatkasta lentokentältä Hampurin päärautatieasemalle, josta matkustaisin ICE-junalla Hannoveriin asti, jossa edelleen vaihtaisin Braunschweigiin köröttelevään paikallisjunaan. Siis yhteen suuntaan kolmella eri junalla ja matka-aikaa n. 3½ tuntia. Karsiakseni asemalla odottelut otin pienoisen taloudellisen aikatauluriskin ja varasin liput junaan, joka lähti vain puoli tuntia etukäteen ilmoitetun lentokoneen laskeutumisajan jälkeen. Eli mikäli lento olisi myöhastynyt, olisin myös myöhästynyt junasta ja menettänyt lipun hinnan. No, jotain jännitystähän pitää elämässä olla, ja loppujen lopuksi lento oli niin ajallaan että ehdin jopa 10 minuuttia suunniteltua aikaisempaan metrojunaan.
Netti on siitä kätevä, että ennestään täysin tuntemattomista lento- ja juna-asemistakin voi tulostaa itselleen pohjapiirrokset. Lentomatkalla sitten etukäteisopettelu pohjapiirroksista, niin sitten perillä paikat ovatkin jo puoliksi tuttuja ja oikeiden sisäänkäyntien ja laiturien löytäminen on lastenleikkiä! Tässä kuva Hampurin lentoaseman terminaalista 1, jonka edessä olevalla tornihissillä laskeuduttiin suoraan metroasemalle:
Metrojunasta nousin Hampurin päärautatieasemalla ja koska jatkoyhteyden lähtöön oli 34 minuuttia aikaa, ehdin ostaa pientä purtavaa ja käydä ikuistamassa aseman ulkoakin päin:
Asemalaiturit oli katettu perinteisen vaikuttavalla mannermaisella metallipalkkikatoksella, vierekkäisiä raiteita 13 eli suunnilleen sama kuin Hesassakin?
Junavuoro oli siis ICE 579 eli Intercity Express pääteasemana Stuttgart, matkavauhti leppoisan kiireettömät 300 km/h. Itseni tosin oli siis tarkoitus poistua kyydistä jo Hannoverissa, jossa juna toivottavasti himmailisi ihan pysähdyksiin asti.
Hannoverin tuulisissa, puolikatetuissa asemalaitureissa ei sitten paljon jälkipolville kerrottavaa tai kuvattavaa ollutkaan, eikä siellä onneksi tarvinnut Braunschweigin paikallisjunaakaan varttia kauemmin odotella. Paikallisjuna köröttelikin sitten reilun 62 km:n matkaa pitkälti yli tunnin, välillä kun pysähdyttiin jokaisella mahdollisella ja mahdottomallakin asemalla. Eipä ollut sitten lopuksi Braunschweiginkaan asemassa mitään ihmeellistä, mutta voto täytyi ottaa että tiesi tullensa perille.
Näkymä suoraan Braunschweigin aseman sisäänkäynnistä ulos ei paljon muuten olisi lämmittänyt (näkymä kuin meillä kotoisessa Neuvosto-Suomessa), ellei näkökentän keskellä olisi ollut seuraavan yön majapaikka, Hotel Mercure Arcor Braunschweig. Ulkoa vähemmän houkutteleva mutta sisältäkin) hiljattain remontoitu, siisti ja kohtuuhintainen, eli toisin sanoen halvin jonka netistä onnistuin löytämään.
Nyt elettiin siis lauantai-iltapäivää klo 15.30. Hotelliin kirjautumiseni jälkeen vedin puolen päivän matkustusputken jäljiltä htken henkeä, minkä jälkeen kaupungille pienelle tutustumiskävelylle ja evästarvikkeiden hankintaan. Auton ostamiseen varatut sileät setelit kuitenkin polttelivat paidan alla roikkuvassa kaulakukkarossa, joten turvallisuussyistä päätin jättää Braunschweigin kiihkeimmän ilta- ja yöelämän tarkastelun johonkin toiseen kertaan ja päivystin loppuillan hotellihuoneessa televisiota katsellen. Kiihkeä matkustaminen tosin takasi varsin aikaisen nukahtamisen!
Sunnuntaiaamuksi olinkin sitten sopinut treffit auton myyjän Jörgin ja hänen ystävättärensä Sabinen kanssa. He olivat luvanneet tulla hakemaan minut klo 9.30 hotellilta, josta ajaisimme reilun parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan kylään, jossa auto olisi varastoituna. Menin luovuttamaan huoneen klo 9.25, jolloin concierge ilmoitti varsin saksalais-poliisi-tv-sarjamaiseen tapaan että "Ihr Kollege wartet schon auf Sie draussen." Ja toden totta, hotellin edessä parkissa oli valkoinen Volkkarin T3 "Bulli", jollaisella Jörg oli ilmoitanut tulevansa minut noutamaan:
Jörg ja Sabine osoittautuivat pian mukaviksi, normaaleiksi ihmisiksi, joiden kanssa keskustelu lähti kulkemaan luontevasti. Jörg oli selvästi automiehiä, sen kertoi jo hyvällä maulla tuunattu bussi, jossa oli varsin herkullisia 80-lukuisia lisävarusteita: kohtuullinen madallus, Oettingerin isompi välijäähdytin ja korotettu ahtopaine, maskispoileri, tummat vilkut ja takavalot. Sisällä upeat virheettömät 80-lukuiset "verkkoniskatuki-Recarot" ja kojelaudassa aikoinaan huippukallis joutsenkaulakauko-ohjaimella ja 10 levyn CD-vaihtajalla varustettu Blaupunktin huippumankka. Kaiken kaikkiaan tyylipuhdas ja hyvällä maulla rakennettu 80-lukuinen lievä käyttötuning. Myyjän pisteet nousivat silmissäni välittömästi! ;D
Myös oheinen kyltti oli pakko kuvata: "Ajon aikana keskustelu bussinkuljettajan kanssa kielletty":
Rikoin kehoitusta toistuvasti.
Maisemat matkalla kylään olivat varsin talviset:
Jörg kertoi, että hän joutuu maksamaan suuripäästöisestä youngtimeristaan vuotuista päästöperustaista käyttöveroa yli 600 euroa, ja manaili samalla ettei saa Saksan hallitukselta rahoilleen vastinetta: Jos hän kerran varta vasten erikseen maksaa ilmaston lämpenemisestä yli 600 euroa vuodessa, niin miksi nyt on sitten niin hiivatun kylmä!? ;D
Näitä (ja sitä, että kojelaudassa oleva ahtopainemittari tuo ainakin 2 hv lisätehoa...) pohtiessa saavuimme lopulta kylään, jossa ostokohteen sisältävä lato sijaitsi:
Ovien liukuessa sivuun sisältä paljastui melko lailla sellainen kunnostuskohde kuin osasin odottaakin, eli kohteen ennakkokuvaus netissä oli ollut totuudenmukainen. Autossa olisi melkoisesti hommia ennen kuin sen saisi rekisteröintikuntoon, mutta sitä vartenhan harrasteauto kai hankitaankin, eikös jaa? Autosta oli irroitettu pakoputki ja jarrusatulat, niitä oli kuulemma ollut tarkoitus alkaa kunnostaa mutta aika ja kiinnostus eivät olleet koskaan riittäneet. Auton keulassa oli pieni korjausta vaativa parkkipaikkakolhu, mutta muuten korissa ja rungossa ei näkynyt isommista kolareista kertovia merkkejä. Auto oli melko huolettomasti ylimaalattu, mutta tämä vaikutti tehdyn muutaman vuoden ikäisenä jälkiasenteisten helmavikkeiden ja etuspoilerin asennuksen yhteydessä. Kaikki autossa oli toki 10 vuoden ladossa sesomisen jäljiltä likaista ja enemmän tai vähemmän pintaruosteista, mutta jo luukkujen yleisestä istuvuudesta näki että mitään suurempaa haveria autolle ei liene käynyt.
Mutta kuten näistä parista teaseristä näkyy, kyllä sitä pientä laittoa olisi riittämään ihan omiksi tarpeiksi ennen kuin auto olisi edes ajo- saati sitten rekisteröintikunnossa!
Melko lohduttoman näköistä, mutta tätä osasin odottaa ja tätähän olin varta vasten etsinyt työntääkseni siihen käteni! Aikani auton ääressä kontattuani oli aika pyytää nähtäväksi auton paperit, ja verrata niitä myyjän henkilöpapereihin ja autoon niitattuun alustanumerokilpeen sekä runkopalkkiin meistettyyn alustanumeroon. Kaikki tarvittavat asiapaperit löytyivät, vaikuttivat aidon alkuperäisiltä ja täsmäsivät auton merkintöihin. Niinpä oli aika allekirjoittaa kauppakirja ja vaihtaa auton papereita rahaa vastaan! Kättä päälle, ja auto oli vaihtanut omistajaa!
Myyjä nauraa kuin Hango keksi kun on vihdoin päässyt romustaan eroon ja vieläpä saanut siitä rahaa, ja ostajakin nauraa vielä tässä vaiheessa kun ei ole täysin tajunnut mitä on juuri tullut tehneeksi! ;D
Kaupan solmimisen jälkeen otin auton paperit haltuuni ja hyvästelin auton toivottavasti vain pariksi viikoksi, minkä jälkeen auto on toivottavasti rekan tuomana Suomessa omassa kotitallissa.
Kaupan jälkeen paluumatkani alkuun oli vielä aikaa kolmisen tuntia, joten Jörg ja Sabine kiertoajeluttivat minua Wolfenbüttelin keskiaikaisessa kaupungissa ja tarjosivat lounaan paikallisessa kiinalaisessa ravintolassa:
Ruokailun jälkeen sain kyydin takaisin ratatieasemalle, jossa hyvästelin Sabinen ja Jörgin, ja hyppäsin tällä kertaa paikallisjunaa armollisesti nopeampaan Intercity-junaan, jolla taas Hannoveriin, josta edelleen ICE:llä Hampurin päärautatieasemalle, sieltä metrolla lentokentälle. Paluulento Suomeen toteutui vielä lauantaiaamuista Airbusiakin pienemmällä "cessnalla": Tällä kertaa ahtauduttiin uudenkarheaan Embraeriin, joka oli lauantaiaamupäivästä poiketen paria paikkaa vajaa täyteen buukattu.
Helsinki-Vandaalin lentokentälle saavuin sunnuntai-iltana klo 22.15, ja siitä lähtien tässä onkin odoteltu viikkoa 4, jonka loppupuolella uushankinnan pitäisi tulla Suomeen! Ainakin siihen asti pysyköön salaisuuden verho vielä ylhäällä automerkin ja -mallin suhteen....
EDIT 1.2.2010: Aika paljastaa salaisuus...
------------------------------------------------------------------------
Aikoinaan suomalaiset kävivät hamstraamassa voita Ruotsista, sitten tuli viinaralli Virosta. Nykyisin jokaisen (iältään) aikuisen suomalaismiehen lähes kansalaisvelvollisuuksiin kuuluu käydä hakemassa itselleen Saksasta jokin Fritzin autobahnalla loppuunpolkema autonromu. Näiden osto-oikeudesta on sitten mukavaa vääntää pientä veljellistä kisaa venäläisten ja polakkien kanssa, nämä kun taitavat olla suomalaisten ohella suunnilleen ainoita, joille nämä saksalaisten itsensä hylkimät "Saksa-helmet" kelpaavat. No, päätin synkimmän talven ratoksi itsekin käväistä Saksanmaalla hankkimassa itselleni myöhästyneen joululahjan.
Sopivan kohteen hakemisen aloitin uudenvuoden 2010 tienoilla tietenkin netistä; Mobile.de, eBay & Co. kuluivat melkein puhki illasta toiseen jatkuneen pläräämisen tuloksena. Mobilesta löytyi mielenkiintoinen ehdokas, mutta hintapyyntö oli eemmän kuin hieman optimistinen auton kuntoon nähden. Jatkoin etsimistä, kunnes sama Mobilen kohde ilmestyikin huudettavaksi eBayhin lähtöhintaan 1€. Jo aiemmin Mobilessa olleessa ilmoituksessa oli mainittu hinnan olevan neuvotteluasia, ja sittemmin edelleen Mobilessakin näkyneeseen ilmoitukseenkin oli hintapyyntöä hieman pudotettu. Edelleen se oli kuitenkin hieman turhan jyrkkä. Koetin arvioida tuontikuluja Suomeen ja vastaavan (ei ajo-)kuntoisten projektien yleistä hintatasoa, minkä jälkeen päätin paljonko olisin valmis autosta tarjoamaan.
Kohde ei siis ollut ajokuntoinen vaan seissyt ajamattomana vuodesta 2000. Ajokuntoisten yksilöiden hintataso ei kukkaroani miellyttänyt, ja vanhan autonostoviisauden mukaanhan kannattaa ostaa vain joko aivan helmi ( =sikakallis) yksilö, tai sitten täyttä entisöintiä vaativa mutta osiltaan täydellinen "basket case". Ajokuntoisiksi mainostetut ja katsastetut "vain pientä laittoa" -yksilöt kun ovat hinnaltaan kuitenkin lähempänä todellisia helmiä, mutta näennäisen ajokuntoisuuden ja katsastusleiman takana saattaa kuitenkin piillä käytännössä täyttä kunnostusta vaativa pommi. Siispä laihakukkaroisen on taloudellisesti turvallisempaa ostaa jo valmiiksi edullinen auto, jonka tietää kunnoltaan rehelliseksi pommiksi kuin sellainen huomattavasti kalliimpi yksilö, joka paljastuu pommiksi vasta äskettäin päälle suihkitun maalipinnan alkaessa pahaenteisesti kuplia ensimmäisen talven jäljiltä...
Tehtyäni tämän strategian itselleni selväksi, oli aika lähettää myyjälle pari tunnustelevaa sähköpostiviestiä auton tarkemmasta kunnosta ja historiasta. Tyydyttävien vastausten jälkeen uskaltauduin vain lievästi vapisevin sormin jättämään eBayhin korkeimman tarjouksen, jonka olisin valmis autosta köyhtymään. Muutaman päivän jatkuneen piinan jälkeen huutoaika loppui, ja saatoin vain todeta ostaneeni Saksasta auton!!!
Huudothan ovat eBayssä laillisesti sitovia eli jos voitat huudon, kohde on periaatteessa ostettava. En kuitenkaan aikonut ostaa sikaa säkissä, joten ostostahan piti sitten arvioimaan paikan päälle. Toki täysin korrektisti meneteltäessä auto olisi luonnollisesti käytävä katsomassa ennen tarjouksen jättämistä, mutta ihan jokaista eBay-kohdeta eiviitsi lentää Saksaan asti katsomaan, etenkin kun huudon voittamisesta ei ole mitään takeita.
Välittömästi huudon voittamisen jälkeen aloin tutkia matkustusyhteyksiä Braunschweigiin, jonka lähistöllä auto sijaitsi. Työkiireiden takia viikolla ei ollut mahdollisuutta lomailla, joten (ostos)reissu olisi ajoitettava viikonlopuksi. Tämä puolestaan edellytti matkustusmuodoksi lentokonetta. Metsästettyäni halpalentoyhtiöiltä edullisia lentoja totesin, että kyllähän Suomesta Saksaan ja takaisin pääsee lentämään muutamalla kympillä, mutta silloin saakin sitten varata aikaa/rahaa ylimääräisiin hotelliyöpymisiin tai vaihtoehtoisesti puolen vuorokauden notkumiseen jossain latvialaisella lentoasemalla koneenvaihtoa odotellessa.
Niinpä päätin lakata pelleilemästä ja keskityin Finnairin reittilentoihin. Hannover olisi ollut Braunschweigia lähin kenttä, mutta esim. eBookersilla viikonloppuaikataululla hinta oli melkoisen runsassuolainen. Vaihtamalla kohdekentäksi Hampuri hinta laskeutukin sitten varsin kukkaroystävällisiin sfääreihin. Junayhteys Braunschweigiin sen sijaan kallistui hieman matkan kasvaessa, mutta silti oltiin vielä huomattavasti Hannoverin lentokenttää halvemmassa hintatasossa. Näillä spekseillä tiedustelin myyjältä sopisiko hänelle, että tulen katsomaan autoa sunnuntaina 17.1. Hänelle sopi, joten varasin ja maksoin netissä eBookersilta lentoliput Helsinki-Vandaalin lentokentältä Hampuriin ja takaisin. Lähtö Helsingistä lauantai-aamulla 16.1. klo 11.15, ja paluu Helsinkiin sunnuntai-illalla 17.1. klo 22.05. Ajallisesti varsin kompakti paketti siis. Lisämaustetta asiaan toi sen, etten ollut koskaan aiemmin matkustanut Saksassa mutta hei, ei kai se kovin paljon vaikeampaa voi olla kuin Suomessa? Lauantai-aamuna isäni kyyditsi minut lentokentälle, ja edellisiltana netissä tekemäni lähtöselvityksen ansiosta ei tarvinnut kuin kävellä turvatarkastuksen läpi suoraan lähtöportille. Tällä hetkellä surullisen kuuluisan matkalaukkujen käsittelykiistan takia päätin matkustaa kevyesti ilman ruumaan menevää matkalaukkua, eli matkaan lähti vain reppu ja reissumies.
Terminaalin 2 portilla odotti Finskin "reitti-Cessna", eli lutuisen pieni Airbus A319:
Oli muuten melko uusi kone, hyvä kun olivat ehtineet suojamuovit poistaa penkeistä tehtaan jäljiltä! Puolityhjä aamufinski kosketti Hampurin kentän pintaa tunnin ja kolmen vartin lennon päätteeksi, ja kone rullaili terminaaliin. Keli Hampurissa oli varsin kotoinen, kolmisen astetta pakkasta ja runsaasti lunta eli normaalin ankea tammikuinen talvisää Saksassakin.
Junaliputkin olin ostanut ja tulostanut netistä jo kotona edellisenä iltana. Matka koostuisi ensin n. 25 minuutin metromatkasta lentokentältä Hampurin päärautatieasemalle, josta matkustaisin ICE-junalla Hannoveriin asti, jossa edelleen vaihtaisin Braunschweigiin köröttelevään paikallisjunaan. Siis yhteen suuntaan kolmella eri junalla ja matka-aikaa n. 3½ tuntia. Karsiakseni asemalla odottelut otin pienoisen taloudellisen aikatauluriskin ja varasin liput junaan, joka lähti vain puoli tuntia etukäteen ilmoitetun lentokoneen laskeutumisajan jälkeen. Eli mikäli lento olisi myöhastynyt, olisin myös myöhästynyt junasta ja menettänyt lipun hinnan. No, jotain jännitystähän pitää elämässä olla, ja loppujen lopuksi lento oli niin ajallaan että ehdin jopa 10 minuuttia suunniteltua aikaisempaan metrojunaan.
Netti on siitä kätevä, että ennestään täysin tuntemattomista lento- ja juna-asemistakin voi tulostaa itselleen pohjapiirrokset. Lentomatkalla sitten etukäteisopettelu pohjapiirroksista, niin sitten perillä paikat ovatkin jo puoliksi tuttuja ja oikeiden sisäänkäyntien ja laiturien löytäminen on lastenleikkiä! Tässä kuva Hampurin lentoaseman terminaalista 1, jonka edessä olevalla tornihissillä laskeuduttiin suoraan metroasemalle:
Metrojunasta nousin Hampurin päärautatieasemalla ja koska jatkoyhteyden lähtöön oli 34 minuuttia aikaa, ehdin ostaa pientä purtavaa ja käydä ikuistamassa aseman ulkoakin päin:
Asemalaiturit oli katettu perinteisen vaikuttavalla mannermaisella metallipalkkikatoksella, vierekkäisiä raiteita 13 eli suunnilleen sama kuin Hesassakin?
Junavuoro oli siis ICE 579 eli Intercity Express pääteasemana Stuttgart, matkavauhti leppoisan kiireettömät 300 km/h. Itseni tosin oli siis tarkoitus poistua kyydistä jo Hannoverissa, jossa juna toivottavasti himmailisi ihan pysähdyksiin asti.
Hannoverin tuulisissa, puolikatetuissa asemalaitureissa ei sitten paljon jälkipolville kerrottavaa tai kuvattavaa ollutkaan, eikä siellä onneksi tarvinnut Braunschweigin paikallisjunaakaan varttia kauemmin odotella. Paikallisjuna köröttelikin sitten reilun 62 km:n matkaa pitkälti yli tunnin, välillä kun pysähdyttiin jokaisella mahdollisella ja mahdottomallakin asemalla. Eipä ollut sitten lopuksi Braunschweiginkaan asemassa mitään ihmeellistä, mutta voto täytyi ottaa että tiesi tullensa perille.
Näkymä suoraan Braunschweigin aseman sisäänkäynnistä ulos ei paljon muuten olisi lämmittänyt (näkymä kuin meillä kotoisessa Neuvosto-Suomessa), ellei näkökentän keskellä olisi ollut seuraavan yön majapaikka, Hotel Mercure Arcor Braunschweig. Ulkoa vähemmän houkutteleva mutta sisältäkin) hiljattain remontoitu, siisti ja kohtuuhintainen, eli toisin sanoen halvin jonka netistä onnistuin löytämään.
Nyt elettiin siis lauantai-iltapäivää klo 15.30. Hotelliin kirjautumiseni jälkeen vedin puolen päivän matkustusputken jäljiltä htken henkeä, minkä jälkeen kaupungille pienelle tutustumiskävelylle ja evästarvikkeiden hankintaan. Auton ostamiseen varatut sileät setelit kuitenkin polttelivat paidan alla roikkuvassa kaulakukkarossa, joten turvallisuussyistä päätin jättää Braunschweigin kiihkeimmän ilta- ja yöelämän tarkastelun johonkin toiseen kertaan ja päivystin loppuillan hotellihuoneessa televisiota katsellen. Kiihkeä matkustaminen tosin takasi varsin aikaisen nukahtamisen!
Sunnuntaiaamuksi olinkin sitten sopinut treffit auton myyjän Jörgin ja hänen ystävättärensä Sabinen kanssa. He olivat luvanneet tulla hakemaan minut klo 9.30 hotellilta, josta ajaisimme reilun parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan kylään, jossa auto olisi varastoituna. Menin luovuttamaan huoneen klo 9.25, jolloin concierge ilmoitti varsin saksalais-poliisi-tv-sarjamaiseen tapaan että "Ihr Kollege wartet schon auf Sie draussen." Ja toden totta, hotellin edessä parkissa oli valkoinen Volkkarin T3 "Bulli", jollaisella Jörg oli ilmoitanut tulevansa minut noutamaan:
Jörg ja Sabine osoittautuivat pian mukaviksi, normaaleiksi ihmisiksi, joiden kanssa keskustelu lähti kulkemaan luontevasti. Jörg oli selvästi automiehiä, sen kertoi jo hyvällä maulla tuunattu bussi, jossa oli varsin herkullisia 80-lukuisia lisävarusteita: kohtuullinen madallus, Oettingerin isompi välijäähdytin ja korotettu ahtopaine, maskispoileri, tummat vilkut ja takavalot. Sisällä upeat virheettömät 80-lukuiset "verkkoniskatuki-Recarot" ja kojelaudassa aikoinaan huippukallis joutsenkaulakauko-ohjaimella ja 10 levyn CD-vaihtajalla varustettu Blaupunktin huippumankka. Kaiken kaikkiaan tyylipuhdas ja hyvällä maulla rakennettu 80-lukuinen lievä käyttötuning. Myyjän pisteet nousivat silmissäni välittömästi! ;D
Myös oheinen kyltti oli pakko kuvata: "Ajon aikana keskustelu bussinkuljettajan kanssa kielletty":
Rikoin kehoitusta toistuvasti.
Maisemat matkalla kylään olivat varsin talviset:
Jörg kertoi, että hän joutuu maksamaan suuripäästöisestä youngtimeristaan vuotuista päästöperustaista käyttöveroa yli 600 euroa, ja manaili samalla ettei saa Saksan hallitukselta rahoilleen vastinetta: Jos hän kerran varta vasten erikseen maksaa ilmaston lämpenemisestä yli 600 euroa vuodessa, niin miksi nyt on sitten niin hiivatun kylmä!? ;D
Näitä (ja sitä, että kojelaudassa oleva ahtopainemittari tuo ainakin 2 hv lisätehoa...) pohtiessa saavuimme lopulta kylään, jossa ostokohteen sisältävä lato sijaitsi:
Ovien liukuessa sivuun sisältä paljastui melko lailla sellainen kunnostuskohde kuin osasin odottaakin, eli kohteen ennakkokuvaus netissä oli ollut totuudenmukainen. Autossa olisi melkoisesti hommia ennen kuin sen saisi rekisteröintikuntoon, mutta sitä vartenhan harrasteauto kai hankitaankin, eikös jaa? Autosta oli irroitettu pakoputki ja jarrusatulat, niitä oli kuulemma ollut tarkoitus alkaa kunnostaa mutta aika ja kiinnostus eivät olleet koskaan riittäneet. Auton keulassa oli pieni korjausta vaativa parkkipaikkakolhu, mutta muuten korissa ja rungossa ei näkynyt isommista kolareista kertovia merkkejä. Auto oli melko huolettomasti ylimaalattu, mutta tämä vaikutti tehdyn muutaman vuoden ikäisenä jälkiasenteisten helmavikkeiden ja etuspoilerin asennuksen yhteydessä. Kaikki autossa oli toki 10 vuoden ladossa sesomisen jäljiltä likaista ja enemmän tai vähemmän pintaruosteista, mutta jo luukkujen yleisestä istuvuudesta näki että mitään suurempaa haveria autolle ei liene käynyt.
Mutta kuten näistä parista teaseristä näkyy, kyllä sitä pientä laittoa olisi riittämään ihan omiksi tarpeiksi ennen kuin auto olisi edes ajo- saati sitten rekisteröintikunnossa!
Melko lohduttoman näköistä, mutta tätä osasin odottaa ja tätähän olin varta vasten etsinyt työntääkseni siihen käteni!
Aikani auton ääressä kontattuani oli aika pyytää nähtäväksi auton paperit, ja verrata niitä myyjän henkilöpapereihin ja autoon niitattuun alustanumerokilpeen sekä runkopalkkiin meistettyyn alustanumeroon. Kaikki tarvittavat asiapaperit löytyivät, vaikuttivat aidon alkuperäisiltä ja täsmäsivät auton merkintöihin. Niinpä oli aika allekirjoittaa kauppakirja ja vaihtaa auton papereita rahaa vastaan! Kättä päälle, ja auto oli vaihtanut omistajaa!
Myyjä nauraa kuin Hango keksi kun on vihdoin päässyt romustaan eroon ja vieläpä saanut siitä rahaa, ja ostajakin nauraa vielä tässä vaiheessa kun ei ole täysin tajunnut mitä on juuri tullut tehneeksi!
;DKaupan solmimisen jälkeen otin auton paperit haltuuni ja hyvästelin auton toivottavasti vain pariksi viikoksi, minkä jälkeen auto on toivottavasti rekan tuomana Suomessa omassa kotitallissa.
Kaupan jälkeen paluumatkani alkuun oli vielä aikaa kolmisen tuntia, joten Jörg ja Sabine kiertoajeluttivat minua Wolfenbüttelin keskiaikaisessa kaupungissa ja tarjosivat lounaan paikallisessa kiinalaisessa ravintolassa:
Ruokailun jälkeen sain kyydin takaisin ratatieasemalle, jossa hyvästelin Sabinen ja Jörgin, ja hyppäsin tällä kertaa paikallisjunaa armollisesti nopeampaan Intercity-junaan, jolla taas Hannoveriin, josta edelleen ICE:llä Hampurin päärautatieasemalle, sieltä metrolla lentokentälle. Paluulento Suomeen toteutui vielä lauantaiaamuista Airbusiakin pienemmällä "cessnalla": Tällä kertaa ahtauduttiin uudenkarheaan Embraeriin, joka oli lauantaiaamupäivästä poiketen paria paikkaa vajaa täyteen buukattu.
Helsinki-Vandaalin lentokentälle saavuin sunnuntai-iltana klo 22.15, ja siitä lähtien tässä onkin odoteltu viikkoa 4, jonka loppupuolella uushankinnan pitäisi tulla Suomeen! Ainakin siihen asti pysyköön salaisuuden verho vielä ylhäällä automerkin ja -mallin suhteen....
